Vähemmän vastuullisia asenteita

Nojailen vähän liiankin rennosti mielivaltaisuuden aikakehitys-gradienttiin. Sen miellyttävän jyrkkä nousu mahdollistaa näyttävän poseerauksen.

Riippumattomat harmoniset maailman-palaset kiinnostuvat aina näyttävistä nojailijoista. Ne, jotka kelluvat tulvivan viemärinesteen pinnalla, ajautuvat vähitellen minua kohti. Viemärit eivät ole vetäneet enää aikoihin. Huonosti määriteltyjä olioita, jo kertaalleen alas-huuhdeltuja, nousee esiin kaupungin ruoansulatuskanavista.

En ole aivan varma siitä, mitä muualla tapahtuu. Valot ovat hiipuneet kaikkialla. Minun tahtoni liekki sen sijaan palaa poikkeuksellisen kirkkaasti, sillä olen ohjannut järkeni sen polttoaineeksi. Useimmat eivät tajua, että melkein mikä tahansa käy polttoaineesta. Kyse on vain siitä, mistä kukin on valmis luopumaan. Ja syntyvästä hajusta. Hajujen merkitys aina aliarvioidaan. Monet ihmiset löyhkäävät niin, että heidän polttamisensa on eräänlainen palvelus. Ellette usko, kysykään koirilta.

Enpä taida kertoa, mitä tähän sätkään on kääritty. Näin tarkemmin ajatellen.

Ja sitten ne tulevat kyselemään että miksen tee mitään. ”Häh, eikös tarkoitus ole näyttää cool'ilta?” vastaan minä. ”Taidat olla päästäsi vialla”, toteavat he yhteen ääneen. ”Verrattuna mihin? You and what army?” (Ja monikkokin vain kohteliaisuussyistä.)

Mistä minä tietäisin miten toimia. Ei missään varsinaisesti sanottu, ettei Koneen kantta saisi avata, joten totta kai minä lopulta katsoin mitä sieltä löytyi. Ja löytyihän sieltä. Osoittautui, että se mitä he kutsuvat "maailmaksi", olikin vain ihmiskeksintö, vanhuksen keinustuolitarina tai korkeintaan lasten kuvakirja. Pohjattomia kuiluja voi piilottaa vaarattomankuuloisiin sanoihin. Mitä muuta toisaalta saattoi odottaakaan; onhan tuo nyt ilmiselvää. Mutta sitten käyttäydytään ikäänkuin asia ei olisi näin? Miksi koneiston käynnissäpito edellyttää, että tuo ajatus kertakaikkiaan hylätään?

Mistäpä minä tiesin, ettei kantta enää saa takaisin paikalleen.

Tässä sitä nyt seisoskellaan, monessakin mielessä ikäänkuin lakritsipiippu kourassa, poeettisessa todellisuudessa, jalat polvia myöten viemärivedessä. Älkää mulle tulko valittamaan, ettei viemärien kapasiteetti enää riitä. Ei mun huolia.

Niin voi käydä että yhteiskunta lipsahtaa sivuraiteelle yksilöön nähden. Enemmänkin kuin yhteiskunta vs. yksilö, tämä on maasto vs. vaeltaja. Tai lieju vs. puhtaanapitotyöntekijä, joka on ollut lakossa niin kauan ettei enää itsekään haluaisi haistella laiskuutensa tuotteita.



Ari A. Heljakka 01 / 2004