Vesiselvän elämänfilosofian ensimmäinen oppitunti



Minähän en koskaan – milloinkaan - tule lausuntoja antamaan!


  1. Kun erilaisia todellisuuskäsityksiä pyörittelee tarpeeksi kauan, käy ilmi, että maailman voi ymmärtää kahdella perustavalla. Joko "enimmäkseen tosien uskomusteni" kautta, eli joukkona faktoja joihin uskon, tai "pätevyydeltään asiayhteydestä riippuvaisten, maailmaa yksinkertaistavien ajatusmallien" kautta, eli ylivoimaisen monimutkaisena ja ymmärryksen ylittävänä kokonaisuutena, johon yritän saada järkeä yksinkertaistusten avulla. Ensimmäisessä tapauksessa ajatellaan mielikuvien olevan "yleensä" yhtä todellisuuden kanssa. Jälkimmäisessä tapauksessa todellisuus erotetaan jyrkästi sitä koskevista mielikuvista. Tällä yksinkertaisella erolla ajattelutavoissa on valtavat seuraukset kaikkeen ajatustoimintaan ja sitä kautta koko ihmiselämään.

    Ensimmäinen tapa, M1, on yksinkertainen ja tehokas mutta johtaa lopulta typeryyteen ja mahdottomiin filosofisiin ongelmiin. Jälkimmäinen tapa, M2, on jonkin verran monimutkaisempi mutta helpottaa maailman ymmärtämistä oleellisesti. M2 pitää maailman yksityiskohdat jatkuvasti esillä, M1 taas peittää ne suht. pienen käsitejoukon alle, jonka läpi on vaikea nähdä. Niinpä M1 ajaa ihmisen lopulta käytännössä elämään varsin fiktiivisessä, siis keksityssä, todellisuudessa. Ainoastaan suurimpia harhojaan hänen on välillä paikkailtava tosiasioilla. M2 taas suorastaan pakottaa ihmisen jatkuvasti pitämään todellisuuden hallinnassaan ja pyrkiä sitä kohti sellaisena kuin se on, osittain käyttämistämme käsitteistä riippumatta.

    Esim. heti kun saan jotain tietoa jostain henkilöstä, minulle syntyy hänestä helposti vahva mielikuva. M1-ajattelija pyrkii pitäytymään tässä mielikuvassa ja pitää sitä "luultavasti totena". M2-ajattelija pitää mielikuvaansa ainoastaan ensimmäisenä karkeana luonnoksena, jota hänen on mielestään pakkokin tarkentaa, koska hän ei missään vaiheessa ala kuvitella, että ko. henkilö ja ko. mielikuva olisivat yksi ja sama.

  2. M1 perustuu faktoihin. M2 perustuu henkilökohtaisiin ajatusmalleihin, joiden pätevyyttä yksilö voi arvioida monin tavoin. Joissakin asioissa A ajatusmallin valinta näyttää yksiselitteiseltä, eli on ilmeistä miten asia on ajateltava. Joissakin asioissa B taas vaikuttaa siltä, että asiaa voidaan ajatella hyvin monella eri tavalla ilman että voidaan sanoa yhden tavan olevan parempi kuin toinen. Kutsun tätä ilmiöiden ominaisuutta (ontologiseksi) lähdevoimakkuudeksi: vahva lähde on tyyppiä A joka rajoittaa oleellisesti mahdollisten ajattelutapojen määrää, heikko lähde taas tyyppiä B joka ei anna paljonkaan tukea millekään tietylle ajatusmallille. Lähteen heikkous mittaa siis asian "mielipiteenomaisuutta" (mutta jättää oleellisesti enemmän valinnanvaraa kuin arkiajattelun kahtiajako faktoihin ja mielipiteisiin). Niinpä esim. "yhteiskunta" on heikompi lähde kuin "auton moottori": edellinen voidaan ymmärtää lukemattomilla eri tavoilla, mutta moottorista voi oppia kaiken lukemalla alan kirjallisuutta, eikä kilpailevia selitysmalleja sille juuri ole. Miksi sitten valitaan tietty ajatusmalli heikolle lähteelle, ja hylätään muut vaihtoehdot? Syitä on monia. Kutsun jatkossa ajattelutavan "hyvyyttä" toisiin ajattelutapoihin nähden yksinkertaisesti relevanssiksi.


  1. Ajatusmallin relevanssiin voivat vaikuttaa mm. seuraavat mallin ominaisuudet:

      - Käytännöllinen hyödyllisyys (kenties vain lyhyellä tähtäimellä tai juuri tietyissä olosuhteissa yksilön tavoitteita palveleva)

      - Poliittinen hyödyllisyys (ajattelutavan hyödyllisyys pitkällä tähtäimellä, sekä yleisperiaatteena käytettynä yksilön tavoitteiden kannalta)


  1. Kaikkien kriteerien käyttökelpoisuus paranee kun lähdevoimakkuus kasvaa. Esteettisyys, eettisyys ja emotionaalinen tyydyttävyys ovat kuitenkin käyttökelpoisia kriteereitä jopa silloin, kun lähdevoimakkuus on nolla. Sopivia ajattelutapoja ovat tällöin mm. uskonnolliset, taiteelliset ja metafyysiset käsitykset, joita ei voi tukea juuri lainkaan minkäänlaisella todistusaineistolla. Poliittinen hyödyllisyys sopii melko lähdeheikkoja ilmiöitä koskevien ajattelutapojen valintaan, esim. tehtäessä elämänfilosofiaa, toiminnan yleisperiaatteita, yhteiskuntaa tai muuta monimutkaisia järjestelmiä koskevia pitkän aikavälin päätöksiä, joita ei voi "todistaa oikeaksi" vaikka niitä voikin jossain määrin tukea erilaisin perustein. Informatiivisuus on käyttökelpoinen kriteeri vain silloin, kun kohteesta voidaan saada paljon varmana pidettyä tietoa. Tämä pätee erityisesti arkisiin "maalaisjärjellä tajuttaviin faktoihin" sekä niihin kohteisiin joita voidaan tutkia perinteisin luonnontieteellisin (tai yleisemmin empiirisin) menetelmin. Ja lopulta: käytännöllinen hyödyllisyys on puolestaan niin tilanteesta riippuvainen kriteeri, että sille ei ehkä kannata antaa vastaavaa arviota lainkaan.

  1. Huomataan, että M1-menetelmässä kaikki palautuu faktoihin, jotka käytännössä oletetaan jonkinlaisiksi absoluuttisiksi totuuksiksi. Tällöin ei käy ilmi, mikä oikeastaan on syy jonka vuoksi valitsemme juuri tietyn niihin liittyvän ajattelutavan. Usein ajatellaan tekopyhästi, että kriteeri "totuudelle" on em. informatiivisuus-kriteeri. Näimme kuitenkin jo, että se pätee vain voimakkaille lähteille. Entä kun puhutaan yhteiskunnasta, filosofiasta, politiikasta, moraalista, yleensäkään mistään tärkeämmistä ja monimutkaisemmista asioista? Fakta-keskeinen ajattelutapa pakottaa ihmiset kuvittelemaan, että näihinkin lähteisiin liittyisi joitakin yksinkertaisilla ajattelutavoilla ilmaistavissa olevia "totuuksia" jotka ovat löydettävissä. M1-ihmisen päähän ei helposti pälkähdä, että ehkäpä tällaisia lähteitä tutkittaessa on paljon erilaisia mahdollisia ajattelutapoja, joilla on kullakin erilaisia etuja ja haittoja. M1-ihmiselle käsitteet (ajattelutavat) ovat jollakin tapaa kiinteitä ja muuttumattomia, fakta-todellisuuden rakennuspalikoita. M2-ihmiselle taas käsitteet ovat työkaluja, joista sopivin valitaan kussakin tilanteessa, ja ellei mikään niistä sovi, voidaan yrittää rakentaa parempia työkaluja tai vain todeta, että tehtävä on ainakin toistaiseksi liian vaikea olemassaolevalla välineistöllä.

  2. M1-ihminen päätyy helposti ajattelemaan, että todellisuus koostuu faktoista ja ei-faktoista. Niipä hän on jatkuvasti ongelmissa heikkojen lähteiden kanssa, ja useimmiten hän ratkaisee ongelman yksinkertaisesti valitsemalla mielivaltaisesti (esim. kulttuurin tai perinteiden suosittelemana tai pakottamana) jonkin sopivan ajattelutavan, ja vakuuttaa itselleen että se on ainoa oikea. (Enter stupidity, fanaticism, suicide, war and destruction.) Hän ei halua myöntää, eikä tule enää edes ajatelleeksi, että tämä ajattelutapa on valittu. Siten hän myös vapautuu mukavasti vastuustaan yrittää ymmärtää todellisuutta, kuvittelemalla että todellisuus on se tarina jonka muut ovat hänelle kertoneet, ja jota hän lopulta kertoo itselleen yhä uudelleen... Monet filosofiset ongelmat tulevat ratkaisemattomiksi, juututaan eipäs-juupas-väittelyihin. Ei tajuta että elämänfilosofiaa ja metafyysisiä asioita tulisi arvioida esim. politiikka- ja estetiikkakriteereillä, vaan yritetään arvioida sitäkin informatiivisuus-kriteerillä. Koska tämä ei tietenkään onnistu, päädytään joko nihilismiin ja skeptisismiin tai sisäisesti ristiriitaisiin pelkurimaisiin (ad hoc-) olettamuksiin ja toiveajatteluun.

  3. Inhottavinta ja mauttominta relevanssikriteerien sotkemista harrastetaan yleensä siten, että konstruoidaan jokin sopivan yksinkertainen malli, jolla on joitakin etuja puolellaan, jollekin hyvin lähdeheikolle ilmiölle, ja sitten julistetaan että tämä malli kertoo kuvaamastaan ilmiöstä kaiken oleellisen, koska se on yksinkertaisempi kuin kilpailijansa, se on jossain määrin perusteltu ja lisäksi sitä on vaikea osoittaa vääräksi (kuten lähdeheikkojen ilmiöiden tapauksessa on tavallista). Psykologiassa tällaiset mallit ovat yleisiä. Sen sijaan, että tehdään M1-henkisesti hyväksyvä tai hylkäävä valinta malliin liittyvän "totuuden" suhteen, olisi paljon hedelmällisempää lisätä malli työkalupakkimme ja kartoittaa sen käyttökelpoisuutta erilaisissa asiayhteyksissä, muita malleja hylkäämättä.

  4. Siinä missä voimakkaat lähteet pyrkivät muokkaamaan niitä vastaavia ajatusmallejamme informatiivisempaan suuntaan (eli "tajuamme" ne yksiselitteisesti), lähdeheikoille ilmiöille taas on tyypillistä, että niitä koskevat ajatusmallimme pyrkivät muokkaamaan itse ilmiötä ko. ajatusmallin mukaiseksi. Tiedetään esim. että ihmisen käsitykset omasta itsestään pyrkivät realisoitumaan suggestiovaikutuksen kautta, makrotalouden keskeinen ohjaaja on se, mikä on markkinavoimien yleinen käsitys makrotalouden tilanteesta, jne. Yksilön käsitys ilmiöstä määrittelee, miten hän ilmiötä kohtelee, ja siten monenkin tyyppiset ilmiöt vähitellen sopeutuvat kyseisenlaiseen kohteluun. Tämän periaatteen kaikkia seurauksia ei todellakaan vielä tunneta, eikä ns. maalaisjärki ainakaan tässä historiamme vaiheessa ole vielä kunnolla omaksunut edes tavallisen suggestion vaikutusta. Tämä ei ole ihme, sillä M1-ajattelussa ilmiön ja siitä muodostetun käsityksen välille vedetään yhtäläisyysviiva, eikä niin ollen ole luonnollista puhua ilmiön mukautumisesta käsitykseen. Tällainen konseptualisoinnin (käsitteellistämisen) dynamiikka peittyy yleensä M1-mallissa näkyvistä muulloin kuin poikkeustapauksissa (silloin kun käsitys ilmiöstä on niin totaalisen väärä, että sitä on pakko muuttaa).

  5. Esim. monet evoluutiopsykologiset selitykset tarjoavat meille "totuuden" siitä, miksi ajattelemme tietyllä tavalla. Tyypillinen esimerkki täysin absurdista selityksestä on vaikkapa muotoa "Puolison valinnassa arvostetaan kauneutta, koska kauneus liittyy geneettisesti muihin evolutiivisesti hyödyllisiin ominaisuuksiin ja on siis aina ollut evolutiivisesti edullista valita kaunis puoliso." Tietynlaisten arvostusten alkuperä on jo yksilöidenkin tapauksessa vaikea kysymys, koko lajista puhumattakaan, ja lisäksi kauneuden kaltaiset käsitteet ovat jo sinänsä epäselviä, joten aivan ilmeisesti kyse on hyvin heikosta lähteestä. Fakta-ajattelussa tyypillinen kysymys on kuitenkin, niin idioottimaiselta kuin se jo tässä vaiheessa kuulostaakin: onko tämä teoria tosi vai epätosi? Malli-ajattelussa näemme kuitenkin heti, että koska teoria hyödyntää useita hyvin heikkoja lähteitä, niin siihen on syytä suhtautua yhtä vakavasti kuin mihin tahansa satuun: sillä voi olla jotain opetettavaa meille, mutta kysymykseen "totuudesta" ei edes päästä!

    (Jos tuntuu kummalliselta, että joihinkin kysymyksiin ei voi vastata sen puoleen "kyllä" kuin "eikään", niin kuvittelepa seuraavaa kysymystä: "Onko totta että autot kulkevat eteenpäin?" - Totta kai useimmat autot joskus kulkevat eteenpäin, mutta ne voivat kulkea myös taaksepäin, tai ne voivat olla rikki, jne., mutta olisi hullua myös sanoa että "autot eivät kulje eteenpäin", joten on selvää että kysymys on niin epäselvästi muotoiltu, ettei siihen voi vastata kyllä tai ei - joskin voidaan sanoa, että eteenpäin kulkeminen on autoja luonnehtiva ominaisuus.)

  1. M2-mallin tarkentamiseksi ja hyödyntämiseksi olen kehittänyt useita toisistaan riippumattomia käsitetyökaluja, joihin syvennyn tarkemmin muissa julkaisuissani. Näitä ovat mm. selitys siitä miten ihmismielen harjoittama kognitiivisten kustannusten minimointi johtaa sekä relevanssi-ajattelun taantumiseen fakta-ajatteluksi (ns. relaatio-ariteettien yleisen degeneraation kautta) että todellisuuteen viittaamistapojen (ja siten maailman ilmiöiden) ja todellisuuden käsittämisen tapojen (ajattelutapojen) sotkeutumiseen toisiinsa (ns. käsitekoneiston äärellisyyden kautta). On myös helppo osoittaa, että tapamme ymmärtää kieli heijastaa pitkälti M1-ajattelutapaa, ja niinpä olen konstruoinut myös vaihtoehtoisen kieliopin, jolla M2-ajattelu voidaan esittää kompaktissa muodossa, ja joka muodostaa siis erään ideaalin sille, miten mahdollisimman ilmaisuvoimainen kieli rakentuu.

  2. Jos sanoisimme, että tietty ihminen on M1-ihminen tai M2-ihminen, tai että M1-ajattelutapa on väärä ja M2-ajattelutapa oikea, syyllistyisimme itse asiassa M1-tyyppiseen ajatteluun! Sen sijaan voimme todeta, että M1 ja M2 ovat vain malleja, joiden pätevyys kuhunkin ihmiseen on joka tapauksessa osittaista - ehkä M1:n ja M2:n pätevyyden suhde hänessä on ikäänkuin 90:10, mutta yhtä hyvin se voi olla 50:50. Vastaavasti en voi väittää, että M2 olisi _oikea_ tapa ymmärtää todellisuus. Voin vain todeta, että joidenkin asioiden (erityisesti heikkojen lähteiden) käsittelyssä se näyttää paremmalta ajattelutavalta kuin M1.


  1. Tämä teksti on johdanto ajatuksiin joita olen kehitellyt lähes vuosikymmenen ajan. Moni viisas on varmasti todennut samat asiat ennen minua, mutta se ei liene oleellista. Jos luulet, että olen esittänyt jotain lausuntoja tässä tekstissä, syyllistyt M1-tulkintaan. Kaikki esittämäni ajatukset ovat malleja, joiden pätevyyttä voidaan arvioida yhdessä tai erikseen, eri tilanteissa. Mikään niistä ei ole fakta. Lukuunottamatta ehkä tekstin alussa olevaa sitaattia.



Copyright Ari Heljakka (12/2003)

¥i¹³b’Ó@Ä.